Vuoden ensimmäinen

Tervetuloa vuosi 2016!

Saanko esittää vienon toiveen, että olisit meille vähän helläkätisempi kuin edeltäjäsi. 

On toisaalta aika onnekasta, ettei voi koskaan etukäteen tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, mitä kuluneella vuodella on meille varattuna, niin lähtöfiilikset olisivat varmaan olleet aika matalalla. Kaikenlaista on nimittäin vuoteen mahtunut, palaaminen entiseen vähemmän haastavaan työtehtävään, stressi töiden jatkuvuudesta ja irtisanomisuhka kahteen otteeseen, poikaystävän isän sairastuminen ja kuolema ja viimeisenä vielä vesivahinko. 

Toisaalta on menneeseen vuoteen mahtunut paljon hyviäkin asioita ja kuten kirjoitin tuossa vähän aikaisemmin, on jonkinlainen sopeutumisprosessikin viimein tullut koettua. Kuitenkin on hyvä olla rehellinen itselleen ja myöntää tosiasiat, ennen kuin kuluttaa liikaa aikaa itsensä huijaamiseen. Ja musta tuntuu, että mun on tullut aika myöntää itselleni se, etten viihdy täällä. Olen nimittäin todella pitkään taistellut tätä ajatusta vastaan. En ole kehdannut myöntää itselleni sitä, etten vaan kerta kaikkiaan pidä jokapäiväisestä  elämästäni. Se on ollut vaikeaa, koska paperillahan kaikki kuulostaa täydellseltä. Viisi vuotta sitten ajatus siitä, että tulen työskentelemään design-alalla Lontoossa olisi saanut minut hyppimään riemusta. Mikä unelmien täyttymys!

On kuitenkin liian monta asiaa, jotka hankaavat vastaan ihan joka päivä. Liian monta asiaa, joiden muuttaminen on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Suomessa käydessä joku aina kysyy, millaista on olla Lontoossa. Vastaus kuuluu: sen on sellaista, että aina on töissä eikä silti ole koskaan rahaa. Olette jo ehkä huomanneet, että tämä ei ole niitä blogeja, joissa esitellään uusinta Vuittonia ja viimeisimmän lomamatkan kuvia. Tosin eivät ne Vuittonit edes kuulu omiin kiinnostuksen kohteisiin taikka arvomaailmaan, mutta en kyllä pistäisi pahakseni joka vuotista New Yorkin matkaa. 

Kaikki tämä on kuitenkin vain tavaraa ja materiaa. Enemmän kuin materian puuttumista, suren ehkä sitä, että me emme tällä tulotasolla tule tässä kaupungissa koskaan saavuttamaan mitään omaa tai pysyvää. Tulevaisuutta on hirveän vaikea suunnitella ilman mitään kiinnekohtaa ja ne (ihan tavalliset) unelmat, mitä meillä on, tuntuvat tässä kaupungissa täysin saavuttamattomilta. En pidä siitä, millaiseksi ihmiseksi tämä tilanne on minut tehnyt. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut niin paljon rahaa kuin tämän neljän Lontoossa vietetyn vuoden aikana. Aikaisemmin olen aina onnistunut nauttimaan elämästni ja tekemään itselle mieluisia asioita hyvin pienelläkin budjetilla. Täällä sitten taas olen elänyt jatkuvassa riittämättömyyden tilassa ja jos en kohta laita asialle pistettä, tulee siitä taloudellisen tilan lisäksi lopulta mielentila. 

Rahan lisäksi tiukkaa on aina ajasta. Raha on kuitenkin vain rahaa, mutta aika on niin totaalisen uusiutumaton luonnonvara, että sen tuhlaaminen vaikkapa päivittäiseen 2,5 tuntiseen työmatkaan alkaa tuntua idioottimaiselta. Sitten on monia periaatteellisia asioita, joita mun on vaikea hyväksyä. En halua luoda tulevaisuutta maassa, jossa ei ole valvottua työlainsäädäntöä ja jonka kilpailukyky perustuu jatkuvaan korvaamattomien ylitöiden teettämiseen ja minimipalkkojen alittamiseen. Myönnän, että aluksi tämän tyyppiset epäkohdat eivät häirinneet, mutta mitä enemmän ajattelen omaa tulevaisuuttani sekä omaa, että toisten töissä jaksamista, sitä epäoikeudenmukaisemmilta nämä asiat tuntuvat. Työnantajalleni olen kuitenkin lopulta vain numero ja minun tilalleni voidaan aina ottaa joku toinen. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä. Uutta en saa, vaikka tämä menisi pieleen. 

Olen jotenkin pitkään ajatellut, että olen ikään kuin jumissa täällä. Olen ajatellut, että emme voi muutta Suomeen, koska kumppanini ei puhu suomea, eikä pysty helposti työllistymään. Olen ajatellut, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin pysytellä täällä ja koitaa vaan jotenkin saada elämä toimimaan. Voitte varmaan kuvitella, ettei tällainen mielentila ole ollut kovin hyvä minkään elämän osa-alueen kannalta. Olen tuntenut kovaa koti-ikävää ja jokainen paluu Suomen työmatkoilta on ollut edellistä vaikeampi. Kun pari päivää sitten palasin Suomesta joulua viettämästä, ensimmäiset sanat kumppanilleni olivat "en halua olla täällä enää viiden vuoden päästä". Onnekseni kumppanini totesi hetkeäkään epäröimättä "en minäkään". 

Paluumuutto on siis mielessä ja ihan konkreettisissa suunnitelmissa. Haluan suhtautua asiaan pidemmän tähtäimen suunnitelmana. Mikään kiire tässä ei ole, mutta jonkinlaisena aikarajana pitäisin kahta vuotta. Katsotaan, mitä tuleman pitää, tehdään suunnitelmia ja valmistaudutaan tulevaan. Sitten, kun tilaisuus koittaa, olemme valmiit hyppäämään. 

Pahoittelut osittain vähän raskassoutuisesta selostuksesta ja valituksesta. Nämä asiat ovat vain varjostaneet mieltä todella pitkään ja olen tuntenut olevani ansassa. Nyt, kun päätös on tehty, on todella helpottunut olo ja jokapäiväinen elämäkin vaikuttaa jotenkin helpommalta ja mielekkäämmältä. Toivon kovasti, että saamme ja osaamme nauttia siitä ajasta, mitä meillä on tässä kaupungissa jäljellä. Kaikista vaikeuksista huolimatta tämä on upea paikka. 

Onnellista uutta vuotta 2016 jokaiselle!