sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Jotakin uutta makkariin


Tiedättekös sen tunteen, kun on pyöritellyt jossakin tilassa mööpeleitä ja tavaroita ihon tuhottoman kauan ja sitten, kun vihdoin kaikki sisustuspalapelin palaset loksahtavat kohdalleen, haluaisikin ottaa ihan alusta ja muuttaa kaiken aivan toisenlaiseksi? Näin kävi mulle taas kerran. 

Olen periaatteessa ratkaissut kaikki huoneen sisustusongelmat, kuten esimerkiksi lattian ja kalusteiden sijoittelun, mutta silti jokin tökkii. Ihan kivaltahan se näyttää, mutta jotenkin tylsältä ja hailakalta. 
Olen puhunut tummista ja voimakkaista väreistä varmaan jo vuoden, mutta siltikään en ole saanut toimeksi ryhtyä maalaushommiin. Tai sitten vaan vähän jänistän niin radikaalia muutosta. 


Ihan ensimmäiseksi tulee ongelmaa mieleen. Ensinnäkin, en haluaisi maalata sänkyseinän kuvioita pois näkyvistä. Tykkään kuviosta, mutta haluaisin siihen isommat värikontrastit. Seinän kuviomaalaaminen oli kuitenkin tosi iso urakka, enkä millään jaksaisi ryhtyä hommaan uudestaan. Toisekseen, väri johon nyt olen mieltynyt, on se sellainen hieman harmaaseen taittuva tumman sininen, mitä nyt näkee kaikkialla. Ja mulla on aina periaatteellinen ongelma niiden juttujen kanssa, joita näkee kaikkialla. Tykkään välillä vähän liikaa olla vastarannan kiiski. 

Tällä hetkellä kuitenkin haaveilen siitä savunsinisestä seinästä ja samettisesta topatusta sinapinkeltaisesta sängynpäädystä. Suunnilleen siis näistä väreistä. Nyt en vaan oikein osaa päättää, että pitäisikö koittaa tuoda niitä voiakkaampia värejä ja kontrasteja esimerkiksi tekstiileillä, vai pitäisikö vaan ronskisti ryhtyä maalaushommiin. 

Mitä te olette mieltä?


lauantai 16. tammikuuta 2016

Paremmalla mielellä


No, niin. Pääsin onneksi taas angstistani. Päätin olla näkemättä kosteustahroja, jotka jo nyt paistavat uuden maalikerroksen alta. Kyllä tämä tästä. Ei me kuitenkaan olla ikuisiksi ajoiksi jäämässä tähän asuntoon. 

Mööbleerasin taas kauhealla innolla tuossa yks ilta. Päätin jättää pöydän isompaan pituuteensa ja otin käyttöön parvekkeella olleen taittotuolin, jossa on muuten yllättävän hyvä istua, kunhan siinä pitää pientä pehmustetyynyä. olenkin yllättänyt itseni istumassa siinä lehteä lukemassa jo monena iltana. Vanha keinutuoli oli kyllä auttamattomasti liian matala ruokapöydän tuoliksi. Siirsin sen nyt tuohon takan eteen ja heti tuli sellainen ahaa-elämys, että miten ihmeessä en ole tajunnut laittaa sitä siihen aikaisemmin, koska sehän on siihen aivan täydellinen. 


 

Mutta matot! Aaaargh, nehän on meillä aina rutussa. Siis oikeasti viisi minuttia oikomisen jälkeen ne on taas rutussa. Olen luovuttanut. Olkoon sitten rutussa. Kokolattiamaton päällä nyt ei vaan mikään matto pysy suorassa, ainakaan tällaiset ohuet ja kevyet matot. 

Vaaleammat tyynynpäälliset tuntuu niin ihanan raikkailta syksyn ja joulun tummemmman kauden jälkeen. Olen huomanut, että siniharmaa ja viime aikoina myös ruskea on tavalla tai toisella hiljaa hiipineet osaksi olohuoneen väriskaalaa.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Päähän ottaa ja aika rankasti!


Ei anneta kauniin kuvan häiritä, vaan mennään suoraan valitukseen. Olen ollut tänään etäpäivällä poskiontelon tulehduksen ja hammassäryn takia ja tässä onkin ollut harvinaislaatuisen hyvä tilaisuus seurata, miten "remppamies" on "korjannut" kylppärin vesivahinkoa maalilla ja pensselillä. 

Ei se lainkaan tuntunut haittaavan, että vettä on valunut meidän yläkerrasta neljä kerrosta alaspäin aina kellarin asuntoon saakka. Juu, kyllähän ne rakenteet on varmaan itsekseen kuivuneet. Juu, ei tässä mitään pintoja kannata ruveta avaamaan, kyllähän ne seinät avaamattakin kuivuu. 
No ei varmasti kuivu, kun ei tässä maassa kuivu talvisin pyykkikään!

Ei tainnut nyt sitten olla poskiontelon tulehdukset/korvatulehdukset/nenäverenvuodot/päänsäryt ynnä muut ihan vielä tässä.


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Aurinkoläikkiä

Varmaan jo kohta kyllästytte näihin samoihin kuvakulmiin. Itse ainakin toivoisin, että pääsisin joskus kuvaamaan makuuhuonettakin, mutta viime aikoina siellä on valoisaan aikaan ollut aina yksi yövurolainen nukkumassa. Niin kuin nytkin. Istuin pöydän ääressä hahmottelemassa Suomeen muuton budjettia ja arvioimassa suomalaisia asumis- ja elinkustannuksia, kun yhtäkkiä aurinko putkahti esiin vastapäisen talon takaa. Kaivoin nopsaan kameran esille ja räpsäisin pari kuvaa seinillä leikkivistä valopilkuista ja varjoista. 


Fiilikset mahdollisesta Suomeen muutosta on tällä viikolla olleet joka päivä erilaiset. Tunteet vaihtelee pelosta innostukseen. Joka toinen päivä on sellainen olo, että kyllä asiat järjestyy parhain päin ja innolla haaveilen tulevasta. Joka toinen päivä taas on sellainen olo, että kaikki pahimmat pelot ottavat vallan ja pelkään, ettei poikaystäväni löydä töitä ja perheen elätys on kokonaan minun harteillani, päädymme ikuiseen köyhyysloukkuun, enkä kestä sitä, että ollaan koko ajan naamat vastakkain kotona. Parisuhde surkastuu ja minä väsyn ja tuskastun. Joo-o...menee vähän yli nämä kauhuskenaariot. Mulla on todella paha tapa murehtia asioita, jotka eivät ole vielä tapahtuneet, eivätkä ehkä koskaan toteudukaan. Ja vaikka toteutuisivatkin, ei murehtimisella mitään voita. 


Mitään lopullista päätöstä ei ole kuitenkaan mahdollista vielä edes tehdä. Tällä hetkellä pitää odotella pari kuukautta ja katsoa, miten asiat etenevät töissä. Tarkoitus kun nimittäin olisi jatkaa nykyisessä työssä etätyötä Suomesta käsin tehden. Meillä on firmassa useampikin ihminen, jotka tekevät näin. Tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että työajastani menisi ainakin 75-100 % Suomessa olevien projektien hoitamiseen. Tällä hetkellä tilanne ei ole vielä sellainen, että muutto olisi perusteltavissa. Toivon mukaan alkava kevät tuo muutoksen oikeaan suuntaan. Niin ainakin pitäisi teoriassa tapahtua, mutta kokemuksesta tiedän, että tällaiset asiat ottavat aikansa ja projektit käynnistyvät hitaasti. 


Saattaa kuitenkin käydä niin, että sitten kun projektit kunnolla käynnistyvät, pitää muutto hoitaa aikamoisessa kiireessä ja tohinassa. Siksi haluankin olla valmistautunut ja aloitin miettimällä juurikin noita budjettiasioita. Asioissa on niin monta puolta kuitenkin, että haluan punnita kaikki vaihtoehdot huolella. 


lauantai 2. tammikuuta 2016

Järjestyksenkaipuusta...

Ajattelin hypätä taas vaihteeksi kevyempään aiheeseen, eli mihinkäs muuhun kuin sisustamiseen. Ankkuroin elämäni voimakkaasti kotiin ja jos koti on kaaoksessa, on aika usein elämäkin vähän kaaoksessa. Eilen oli jotenkin vähän ahdistunut ja pelokas olo. Suuren ratkaisun jälkeinen varmuus ja huuma oli haihtunut epävarmuuteen ja kaikkien mahdollisten ja mahdottomien tulevien esteiden ja ongelmien pohtimiseen. 



Kotona oli pyykkikasoja, sotkua ja ympäriinsä tavaraa, jolle oikein tuntunut löytyvän paikkaa. Kävin vihdoin toimeen ja siivoilin ja järjestelin paikkoja. Kaapista lensi roskiin muutama kauhtunut vaate ja kolme paria kenkiä lähti kierrätykseen. Levitin lattialle Suomesta tuomani lehmäntaljan ja naulasin seinään joululahjaksi saadun Turku-julisteen. 



Poikaystävä oli jo pitkään valitellut, että metallihyllykkö on huonossa paikassa. Myönnetään, että se oli ehkä aavistuksen kulkureitin tukkeena ja hän pelkäsi vielä jonakin päivänä kaatavansa koko mokoman hökötyksen. Päätimme sitten siirtää sen uuteen ja oikeastaan ainoaan mahdolliseen paikkaan, eli sohvan viereen. Paikalla ennen ollut pöytä siirtyi makkariin yöpöydäksi ja kävikin tuuri, että se mahtui vapaana olleeseen koloon juuri ja juuri. 



Mutta arvatkaapas, kuinka helpotti. 
Kunnon siivouksen ja järjestelyn jälkeen olo oli paljon rauhallisempi ja mieli positiivisempi. Jotenkin tuli sellainen seesteinen olo, että kyllä tämä tästä. Kun koti on ojennuksessa, niin mielikin tuntuu olevan paremmassa järjestyksessä. Tämän olen huomannut monen monta kertaa. 

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vuoden ensimmäinen


Tervetuloa vuosi 2016!
Saanko esittää vienon toiveen, että olisit meille vähän helläkätisempi kuin edeltäjäsi. 

On toisaalta aika onnekasta, ettei voi koskaan etukäteen tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, mitä kuluneella vuodella on meille varattuna, niin lähtöfiilikset olisivat varmaan olleet aika matalalla. Kaikenlaista on nimittäin vuoteen mahtunut, palaaminen entiseen vähemmän haastavaan työtehtävään, stressi töiden jatkuvuudesta ja irtisanomisuhka kahteen otteeseen, poikaystävän isän sairastuminen ja kuolema ja viimeisenä vielä vesivahinko. 

Toisaalta on menneeseen vuoteen mahtunut paljon hyviäkin asioita ja kuten kirjoitin tuossa vähän aikaisemmin, on jonkinlainen sopeutumisprosessikin viimein tullut koettua. Kuitenkin on hyvä olla rehellinen itselleen ja myöntää tosiasiat, ennen kuin kuluttaa liikaa aikaa itsensä huijaamiseen. Ja musta tuntuu, että mun on tullut aika myöntää itselleni se, etten viihdy täällä. Olen nimittäin todella pitkään taistellut tätä ajatusta vastaan. En ole kehdannut myöntää itselleni sitä, etten vaan kerta kaikkiaan pidä jokapäiväisestä  elämästäni. Se on ollut vaikeaa, koska paperillahan kaikki kuulostaa täydellseltä. Viisi vuotta sitten ajatus siitä, että tulen työskentelemään design-alalla Lontoossa olisi saanut minut hyppimään riemusta. Mikä unelmien täyttymys!

On kuitenkin liian monta asiaa, jotka hankaavat vastaan ihan joka päivä. Liian monta asiaa, joiden muuttaminen on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Suomessa käydessä joku aina kysyy, millaista on olla Lontoossa. Vastaus kuuluu: sen on sellaista, että aina on töissä eikä silti ole koskaan rahaa. Olette jo ehkä huomanneet, että tämä ei ole niitä blogeja, joissa esitellään uusinta Vuittonia ja viimeisimmän lomamatkan kuvia. Tosin eivät ne Vuittonit edes kuulu omiin kiinnostuksen kohteisiin taikka arvomaailmaan, mutta en kyllä pistäisi pahakseni joka vuotista New Yorkin matkaa. 

Kaikki tämä on kuitenkin vain tavaraa ja materiaa. Enemmän kuin materian puuttumista, suren ehkä sitä, että me emme tällä tulotasolla tule tässä kaupungissa koskaan saavuttamaan mitään omaa tai pysyvää. Tulevaisuutta on hirveän vaikea suunnitella ilman mitään kiinnekohtaa ja ne (ihan tavalliset) unelmat, mitä meillä on, tuntuvat tässä kaupungissa täysin saavuttamattomilta. En pidä siitä, millaiseksi ihmiseksi tämä tilanne on minut tehnyt. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut niin paljon rahaa kuin tämän neljän Lontoossa vietetyn vuoden aikana. Aikaisemmin olen aina onnistunut nauttimaan elämästni ja tekemään itselle mieluisia asioita hyvin pienelläkin budjetilla. Täällä sitten taas olen elänyt jatkuvassa riittämättömyyden tilassa ja jos en kohta laita asialle pistettä, tulee siitä taloudellisen tilan lisäksi lopulta mielentila. 

Rahan lisäksi tiukkaa on aina ajasta. Raha on kuitenkin vain rahaa, mutta aika on niin totaalisen uusiutumaton luonnonvara, että sen tuhlaaminen vaikkapa päivittäiseen 2,5 tuntiseen työmatkaan alkaa tuntua idioottimaiselta. Sitten on monia periaatteellisia asioita, joita mun on vaikea hyväksyä. En halua luoda tulevaisuutta maassa, jossa ei ole valvottua työlainsäädäntöä ja jonka kilpailukyky perustuu jatkuvaan korvaamattomien ylitöiden teettämiseen ja minimipalkkojen alittamiseen. Myönnän, että aluksi tämän tyyppiset epäkohdat eivät häirinneet, mutta mitä enemmän ajattelen omaa tulevaisuuttani sekä omaa, että toisten töissä jaksamista, sitä epäoikeudenmukaisemmilta nämä asiat tuntuvat. Työnantajalleni olen kuitenkin lopulta vain numero ja minun tilalleni voidaan aina ottaa joku toinen. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä. Uutta en saa, vaikka tämä menisi pieleen. 

Olen jotenkin pitkään ajatellut, että olen ikään kuin jumissa täällä. Olen ajatellut, että emme voi muutta Suomeen, koska kumppanini ei puhu suomea, eikä pysty helposti työllistymään. Olen ajatellut, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin pysytellä täällä ja koitaa vaan jotenkin saada elämä toimimaan. Voitte varmaan kuvitella, ettei tällainen mielentila ole ollut kovin hyvä minkään elämän osa-alueen kannalta. Olen tuntenut kovaa koti-ikävää ja jokainen paluu Suomen työmatkoilta on ollut edellistä vaikeampi. Kun pari päivää sitten palasin Suomesta joulua viettämästä, ensimmäiset sanat kumppanilleni olivat "en halua olla täällä enää viiden vuoden päästä". Onnekseni kumppanini totesi hetkeäkään epäröimättä "en minäkään". 

Paluumuutto on siis mielessä ja ihan konkreettisissa suunnitelmissa. Haluan suhtautua asiaan pidemmän tähtäimen suunnitelmana. Mikään kiire tässä ei ole, mutta jonkinlaisena aikarajana pitäisin kahta vuotta. Katsotaan, mitä tuleman pitää, tehdään suunnitelmia ja valmistaudutaan tulevaan. Sitten, kun tilaisuus koittaa, olemme valmiit hyppäämään. 

Pahoittelut osittain vähän raskassoutuisesta selostuksesta ja valituksesta. Nämä asiat ovat vain varjostaneet mieltä todella pitkään ja olen tuntenut olevani ansassa. Nyt, kun päätös on tehty, on todella helpottunut olo ja jokapäiväinen elämäkin vaikuttaa jotenkin helpommalta ja mielekkäämmältä. Toivon kovasti, että saamme ja osaamme nauttia siitä ajasta, mitä meillä on tässä kaupungissa jäljellä. Kaikista vaikeuksista huolimatta tämä on upea paikka. 

Onnellista uutta vuotta 2016 jokaiselle!