Työstä, asumisesta ja elämästä Lontoossa

Olen jo jonkin aikaa halunut kirjoittaa ylös ajatuksiani Lontoossa asumisesta. Tämä aihe vain sattuu olemaan sellainen, mikä saa verenpaineeni nousuun kerta toisensa jälkeen. En aio kaunistella asiaa, Lontoo voi olla todella kova paikka asua ja työskennellä. Alleviivasin sanan voi, koska eihän se suinkaan kaikille ole sitä. Tämä nyt vain on oma kokemukseni. Näin jälkeenpäin ajateltuna huomaan, että mulla kesti tosi kauan sopeutua tänne. Oikeastaan sopeutumisprosessi on kunnolla käynnistynyt vasta tänä syksynä, mutta en vieläkään ole aivan varma, sopeudunko koskaan. On vaan niin monta asiaa, jotka hankaavat vastaan. Täällä joutuu päivittäin kokemaan sellaista eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, mitä pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta tulevan voi olla vaikea hyväksyä. Pitäisi pystyä kovettamaan itsensä, mutta en pysty enkä edes halua. 

Eräs kollega totesi, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Lontoosta on tullut rikkaiden leikkikenttä, jonne duunareilla ei ole mitään asiaa, eikä kohta keskiluokallakaan. Pakko sanoa, että kollega on varmaan oikeassa. Täällä pitäisi ansaita yli satatuhatta vuodessa, jos meinaa asua ja elää edes jollakin tavalla siedettävästi ja tarjota lapsilleen turvallisen lapsuuden ja hyvät etenemismahdollisuudet elämässä. 

Me ollaan esimerkiksi pudottu omistusasumisen kelkasta aivan totaalisesti. Ollaan laskeskeltu, että jos mitään todella radikaalia meidän kummankin uralla ei lähitulevaisuudessa tapahdu, me ei tulla koskaan omistamaan asuntoa Lontoossa. Ei koskaan. Tällä hetkellä ainakaan itselläni ei ole mitään kauheata hinkua omistusasuntoon, mutta en silti haluaisi asua ikuisesti vuokrallakaan ja maksaa valtavan korkeaa vuokraa homeisesta ja huonokuntoisesta asunnosta. Jo pelkästään ajatus tästä saa minut tuntumaan itseni toisen luokan kansalaiseksi. Ja meitä toisen luokan kansalaisia on paljon.

 Täällä puhutaankin generation rent -ikäluokasta. Eli minun ikäluokastani ja meitä nuoremmista, jotka ovat opiskelleet ja käyneet kenties hyvämainesenkin yliopiston ja saaneet sen jälkeen ihan hyvät työpaikat. Näillä atribuuteilla pystyi vielä kymmenen vuotta sitten takaamaan itselleen ihan kivan elintason, mutta ei enää. Asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä niin, että tällä ikäluokalla ei ole mitään mahdollisuutta ostaa omaa asuntoa, elleivät vanhemmat sitten tule avokätisesti apuun. Jos ennen oli tavalista, että kaksi-kolmekymppiset asuvat flat sharessa, niin nyt on aivan tavallista, että vielä kolmekymppisetkin asuvat kotona vanhempien luona, jotta saisivat edes jotakin säästöön. Parhaillaan yliopistoista valmistuu ensimmäinen sotien jälkeinen ikäluokka, jolla on elämässä heikommat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan. 

Ei siis varmaankaan ihme, että välillä käy mielessä, että mikä ihmeen järki tässä kaikessa on. Ei kai tässä mitään järkeä olekaan. Sen ovat monet jo todenneet ja tällä hetkellä Lontoosta muuttaa pois enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Erityisesti nuoret lapsiperheet etsivät parempaa elämänlaatua commuter beltiltä, eli noin tunnin junamatkan päästä Lontoosta, josta asuntoja saa vielä hieman halvemmalla, mutta hinnat ovat sielläkin kovassa nousussa. 

Meidän tulevaisuuden suunnitelmissa tämä on yksi mahdollisuus ja varmaan kaikkein realistisin vaihtoehto ihan taloudellisista syistä. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska poikaystävä on vuorotyössä, eivätkä junat kulje keskellä yötä. Jotenkin myös tuntuu siltä, että en ole vielä ihan valmis luovuttamaan. Kaikesta (jokapäiväisestä) ärsytyksestä huolimatta tykkään Lontoosta ja alan pikkuhiljaa päästä siihen tilanteeseen, että pääsen myös silloin tällöin nauttimaan Lontoon hyvisttä puolista. 

On kestänyt lähes neljä vuotta päästä sellaiseen tilanteeseen, että voi asua ihan siedettävässä kämpässä ja ihan siedettävällä alueella. Mutta halvaksi se ei todellakaan tule, eikä sillä rahalla tunnu kuitenkaan saavan juuri mitään. Työmatkan suhteen on pitänyt tehdä sellainen kompromissi, että lähes päivittäin tulee mietittyä, että pitäisikö muuttaa lähemmäksi työpaikkaa ihan vaan sen takia, ettei joka päivä stressaisi ja hermostuttaisi ylitäydessä metrossa. Mun työpaikka vaan sijaitsee sellaisella alueella ja sillä puolella kaupunkia, missä en haluaisi asua. Pitää siis vaan jotenkin jaksaa sitä työmatkaa. 

Ehkä olen vaan liian ronkeli, taikka en pysty tajuamaan sitä, että suurkaupungissa ei voi saada kaikkea (ellei sitten tienaa sitä sataatonnia vuodessa). Välillä tuntuu, että on todella vaikeaa saada arkea rullaamaan, kun mihinkään ei ole aikaa. Mulla oli tosi pitkään sellainen olo, että työ vei aivan kaiken ajan ja energian. Arki-iltana ei ehdi tehdä yhtään mitään, kun on seitsemältä kotona ja kymmeneltä pitäisi olla nukkumassa. Kaikki hommat jää viikonlopulle ja silloin olisi kiva tehdä jotakin mukavaakin, kuten vaikka nähdä kavereita tai käydä ulkoilemassa. 

No nyt tämän kaiken valituksen päätteeksi pitää sanoa, että on täällä toki paljon hyvääkin. Olen tämän syksyn aikana alkanut nähdä valoa tunnelin päässä, kun mulle on auennut aikaisempaa enemmän mahdollisuusia vaikuttaa omaan elämääni. Töissä olen vihdoin viimein saanut omia isoja projekteja, jotka on tehneet työstäni mielenkiintoisempaa ja sinne meneminenkin on tuntunut kaikesta ruuhkasta ja matkan pituudesta huolimatta jotenkin helpommalta. Olen viimein päässyt sellaiseen tilanteeseen, että olen töissä osaamiseni ja suomenkielen taitoni ansiosta jotakuinkin hyvin vaikeasti korvattavissa ja aion tällä kertaa olla sen verran rohkea, että käytän tätä omaksi hyödykseni. Seuraavassa kehityskeskustelussa nimittäin haluan neuvotella itselleni yhden etäpäivän viikossa. Uskon sen parantavan elämänlaatua aivan merkittävästi. Peukut pystyyn, että saan sen.